Karvan päästä liippasi, että iloksemme ja kunniaksemme emme saaneet Eurooppaan ensimmäistä äärioikeistolaista valtiojohtajaa sitten toisen maailmansodan. Itävallan presidentti ei ole kummoisessa asemassa, mutta valinnan symbolinen merkitys olisi tietty ollut valtava. Ja on se voiton käyminen noin huulilla tyrmäävää itsessään.

Äärioikeiston nousu on karmeaa todellisuutta kautta Euroopan. Monelle hiipii mieleen, että eikö ihminen todella opi historiastaan mitään. Itävalta sentään koki Hitlerin miehityksen. Eikä Itävalta ainoa valistuneena ja maltillisena pidetty maa ole, jossa trendi on sama.

Äärioikeiston virta vahvistuu aina samaa kaavaa. Lama ja perinteisten valtapuolueiden korruptoitunut aseettomuus sen edessä ajavat äänestäjät tuoreisiin vaihtoehtoihin. Ääriaatteet tarjoavat helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Pakolaiskriisi ja terrorismin nousu ovat sinetöineet äärioikeiston menestyksen. 

Tästä olisi helppo vetää johtopäätös, että talousvaikeudet satavat aina väistämättä äärioikeiston laariin, ainakin olosuhteissa, jossa muukalaisviha tarjoutuu ahdistukselle vaivattomaksi kanavaksi. Onneksi mekanismi ei ole ihan niin yksinkertainen.

Turhautuminen luo tietenkin protestihenkeä, mutta se voi suuntautua hyvin moninaisesti – sen todistaa tämän päivän Eurooppakin. Suomen monipuoluejärjestelmässä istuva hallitus vuorollaan saa lunta tupaan, ja oppositio korjaa hedelmät. Oikeistopopulismi on meilläkin noussut, mutta perussuomalaisten päästyä lopulta hallitukseen jakamaan niukkuutta ja todistamaan oman avuttomuutensa vaikeiden haasteiden edessä on senkin kannatus rojahtanut politiikan painovoimalakien mukaan. Jos taantuma ei taitu, Soini murjoo sloganeitaan taas ensi vaalikaudella oppositiossa. (Ja tällä en tarkoita, että luokittelisin persut äärioikeistoon, vaikka niitäkin aineksia puolueesta selityksittä löytyy; soinilaiset eivät heihin missään tapauksessa kuulu.)

Itävallassakin tyytymättömyys jakautui rajusti. Vihreä Alexander van der Bellen, joka pelasti katastrofin täpärästi, tulee maata vuosikymmeniä hallinneiden demareiden ja konservatiivisen kansanpuolueen ulkopuolelta. Niiden ehdokkaat eivät päässeet lähellekään toista kierrosta. Äänestäjien muutostarve kanavoitui kahteen hyvin erilaiseen suuntaan.

Itävalta on mallitapaus paikalleen jämähtäneestä demokratiasta. Kaksi valtapuoluetta on jakanut maat ja mammonat keskenään vähän kuin demarien ja kokoomuksen aseveliakseli teki vuosikymmenet täällä Tampereella. Itävallassa hyvä veli –järjestelmän kautta kulkivat niin työpaikat kuin sekalaiset oikeudet rakennuslupia myöten. Systeemi kelpasi kansalle niin kauan kuin työtä riitti ja vauraus kasvoi. Talouskriisi täytti mitan, vaikka Itävallalla ei järin huonosti ole mennyt Euroopan mitassa. Mutta äänestäjä on herkkätunteinen otus. Eikä siinä mitään pahaa.

Itävalta kuvaa kaksipuoluejärjestelmän heikkoutta. Kun kansa saa vanhasta vallasta tarpeekseen, on sen etsittävä protestilleen kanava perinteisten puolueiden tai ainakin ehdokkaiden ulkopuolelta. Sehän selittää Donald Trumpin vallankumouksen, ja myös Bernie Sandersin suosion. Tällainen poukkoilu on sinänsä ymmärrettävä turhautumisen muoto, mutta loikkaukset tuntemattomaan ovat suurta riskipeliä, etenkin kun valtaa on tarjolla niin paljon kuin Yhdysvaltojen presidentille.

Meillä vastaavaa kumousta on vaikeampi tehdä, koska monipuoluesysteemissä kanavia on aina useita. Minä pidän sitä arvokkaana varaventtiilinä, joka ehkäisee pahimmat ylilyönnit. En näe paljoakaan etua politiikan kaksinapaistumisessa, jota tyrkytetään Suomellekin lääkkeeksi politiikan dynamiikan kohentamiseen ja äänestäjien tuoteturvan parantamiseen.

Kriisit ruokkivat aina ääriaineksia, mutta suosion suunta ei ole ennalta annettu. Äärioikeisto ei ole juhlinut Välimeren maissa, vaikka ne ovat olleet eurokriisin pahimmat kärsijät. Portugalissa ja Espanjassa äärioikeisto ei ole saanut minkäänlaista jalansijaa, eikä Italiassakaan ainakaan puoluetasolla. Kapina on suuntautunut muualle. Kreikassa äärioikeisto tosin on saanut vahva jalansijan, mutta sielläkin kriisin suuri poliittinen voittaja on ollut vasemmistolainen Syriza, aivan kuten Espanjassa Podemos. Toinen tyhjästä polkaissut oikeistopopulistinen Ciudadanos edustaa Espanjassa heikosti pärjännyttä euromyönteistä liberalismia, joka on kaukana äärioikeistosta.

Kriisit luovat muutospaineen, mutta eivät määrittele automaattisesti sen suuntaa. Välimeren maissa ja varsinkin Portugalissa ja Espanjassa äärioikeiston vaisuuden selittää lähihistoria. Niissä sotilasdiktatuurit loppuivat vasta 1970-luvun puolivälissä, joten kansalaisilla on sen surkeus riittävän tuoreessa muistissa. Protestihenki suuntautuu mihin tahansa muuhun ainakin laajassa mitassa.

Välimeren maiden perusteella ihminen kyllä oppii historiastaan, mutta ajallinen välimatka ei saa olla liian suuri. Muualla tämä kokemus totalitarismin riemusta on jo etäällä tai puuttuu kokonaan. Sille kuvaavaa on, että humanistisen liberalismin lipunkantajissa Pohjoismaissa äärioikeiston asema on paljon vahvempi. Ruotsidemokraatit kolkuttelee gallupeissa suurimman puolueen asemaa, vaikka Ruotsin taloudella menee loistavasti.

Suomessa ääriainekset ovat pysyneet kohtuullisen hyvin pilttuussa. Tulkitsen oleelliseksi syyksi sen, että meillä on yhä historiallisessa muistissamme ääripolitiikan seuraukset niin kansalaissodasta kuin 1930-luvulta. Niistä on aikaa, mutta ilmeisesti kokemukset olivat riittävän katkerat kantaakseen ainakin sen sata vuotta yksittäiset nestepäät pois lukien.