Turha syyttää reittaajia, politiikalla on seurauksensa
Euromaiden velkakriisiin keksittiin viikko pari sitten uusi syntipukki. Euroopassa raivostuttiin, kun kansainväliset luottoluokituslaitokset eli reittaajat pudottivat Portugalin ja heti perään Irlannin luokituksen roskatasolle. Kreikalle ne olivat tehneet sen jo aiemmin. Luokitusten romahdus johti kriisimaiden markkinakorkojen rajuun nousuun. Niiden on myös vaikea palata yksityisille rahoitusmarkkinoille pitkään aikaan, toisin kuin EU:ssa alun perin kaavailtiin.
Reittaajien tehtävä on arvioida velkaa hakeviin toimijoihin liittyviä riskejä asiakkaidensa toimeksiannosta. Kohteita ovat niin valtiot kuin yritykset. Mitä paremman arvion reittajat antavat, sen halvemmalla luottoa irtoaa. Reittaajien on otettava huomioon lukuisa määrä erilaisia tekijöitä. Valtioiden kohdalla arvioon vaikuttavat muun muassa maan velka-aste, harjoitettu talouspolitiikka, poliittinen vakaus, odotettu talouskasvu, valtion kyky kerätä veroja jne.
Euromaille reittaajat ovat antaneet vuosia hyvin myönteisiä arvioita. Jälkikäteen on helppo sanoa, että arviot olivat aivan liian ruusuisia kriisimaiden kohdalla. Toisaalta arvioiden takana on ollut oletus, että yhteisvaluutassa yksittäisiä jäsenmaita ei lasketa maksukyvyttömäksi, koska se asettaisi euron uskottavuuden suureen vaaraan. Tämä olikin euromaiden ja myös Suomen politiikka – viime päiviin asti.
Arvostelijoiden mukaan reittaajat aiheuttavat nyt markkinoilla epävakautta tilanteessa, jossa se on vaarallista ja tarpeetonta. Syytös on hullunkurinen. Reittaajien luokitusmuutoksen takana näet on euroalueella yhä tiukemmaksi käynyt vaatimus, että kriisimaiden velkojien on kannettava osansa vastuusta eli kärsittävä luottotappioita. Sitä vaativat jo Saksan ja Ranskan hallitukset eli EU:n suurimmat päättäjät.
Tätä on vaatinut Suomenkin hallitus – se oli ennen kaikkea sosiaalidemokraattien kynnyskysymyksiä hallitusneuvotteluissa. Vaatimusta voimistaa suosiotaan aina vain kasvattavan perussuomalaisten pelko hallituspuolueissa. Perussuomalaiset kieltäisivät kaikki tuet euromaille, ja pistäisivät velkakrisiin yksin luotottajien niskaan.
Vaatimusta voi toki perustella oikeudenmukaisuudella ja pitkänäköisellä varainhoidolla. Kun kerran sijoittajat luotottivat holtittomasti kriisimaita, kärsikööt nyt nahoissaan. Vain kovien kokemusten kautta luottolaitokset osaavat varoa riskejä tulevaisuudessa. Onhan se jo tervettä talonpoikaisjärkeä.
Mutta miten sitten reittaajien odotettiin suhtautuvan tällaisiin vaatimuksiin? Totta kai ne pudottavat kriisivaltioiden luokitusta, kun kerran yhä yleisemmin hyväksytty poliittinen linja EU:ssa vaatii saatavien leikkaamista. Pääoman säilyminen on velkakirjojen oleellinen valtti sijoituskohteena. Jos pääoman arvo uhkaa laskea, totta kai velkakirjasta tulee äärimmäisen riskialtis sijoitus.
Reittaajien tehtävä ei ole miellyttää euroalueen hallituksia ja veronmaksajia, vaan antaa asiakkailleen realistisia arvioita. Jos reittaajat eivät reagoisi EU:n muuttuneeseen linjaan, hoitaisivat ne työnsä huonosti. Eikä epärealististen arvioiden antaminen ole pitkällä tähtäimellä kenenkään etu.
Siihen reittaajat ovat toki aiemmin syyllistyneet. Ennen globaalia finanssikriisiä ne antoivat aivan liian myönteisiä arvioita lukemattomista luototettavista, mikä itsessään oli finanssikriisin keskeisiä syitä. Reittaajiin on siis syytä suhtautua kriittisesti. Mutta on järjetöntä vaatia niitä toistamaan aiempaa virhettään siksi, että se helpottaisi euromaiden velkakriisin hoitoa. Se olisi kuin krapularyyppy, joka vain hetkeksi siirtää ahdinkoa.
Tunkkaisinta reittaajien syyttämisessä on, että poliitikot peittelevät sillä omia ongelmiaan. Yhä useammat heistä antavat ymmärtää, että euromaiden veronmaksajat pääsevät velkakriisistä ilman tuskaa, kunhan lasku työnnetään sijoittajien niskaan. Äänestäjistä se on mukavaa kuultavaa. Valitettavasti väite ei ole totta.
Jos euromaa voi mennä konkurssiin, euroalueen korot nousevat reippaasti. Se on jo nähty. Suomen kaltainen taloutensa hyvin hoitanut maa pääsee sen suhteen vähimmällä, mutta epävarmuus heijastuu meidänkin korkotasoomme.
Ja jos puheet euron hajoamisesta yltyvät, hermoilu kohdistunee kaikkein eniten pieniin euromaihin. Kukaanhan ei voi tietää, mille tasolle vaikkapa Suomen markan ulkoinen arvo asettuisi. Valuuttariskin pelko siirtyy korkoihin.
Euroopan keskuspankilla on valtavat määrät kriisimaiden velkakirjoja vakuuksina ja suorina omistuksina. Se on haalinut niitä pitääkseen yllä kriisimaiden rahoitusta. Jos velkajärjestely toteutuu, EKP:n tase romahtaa. Sen pääoman vahvistamiseen tarvitaan euromaiden julkisia varoja. Sen vuoksi juuri EKP vastustaa tiukasti velkasaneerauksia.
Velkasaneerauksen vuoksi myös yksityisiä pankkeja ajautuisi julkisen pääomituksen tarpeeseen. Vaikka suomalaisten pankkien kohdalla niin ei pitäisi käydä, rahamarkkinoiden luottamuspula heijastuisi meillekin korkojen nousuna ja luototuksen kiristymisenä.
Tilanne on aivan sama Yhdysvaltojen kohdalla, jonka luottoluokitusta reittaajat uhkaavat laskea, ellei maan velkakattoa nosteta. Luottoluokituksen laskulla olisi katastrofaaliset seuraukset, mutta ei ole reittaajien vika, että verissä päin tappelevien poliittisten leirien on mahdotonta löytää budjettisopua, jota velkakaton nostaminen edellyttää.
Poliitikkojen on turha esittää, että veronmaksajat voivat päästä velkakriisistä kustannuksitta. Vaikka velkasaneeraus olisi paras vaihtoehto, hintaa sillekin kertyy. Valtaosa poliitikoistakin tietää sen, mutta heitä pelottaa kertoa totuus valmiiksi kiukkuisille äänestäjille.
Oppositiossa istuvien ei tarvitse murehtia sitäkään. Siellä on nyt kovalla metelillä helppo haalia kasapäin irtopisteitä.
Kommentit