Päivitän analyysin Syyriasta, koska se on pakolaistulvan ja kohta sodan eskaloitumisenkin riskin vuoksi jo iso varjo taloudellisestikin Euroopalle. Arvioin kolme viikkoa sitten näin: ”Jos EU ja länsimaat lähtisivät hallituksen kaatoon isolla sotakoneella, Venäjä varmasti kiiruhtaisi vanhan liittolaisensa tueksi entistä innokkaammin. Ainakin aluksi sota eskaloituisi, olisi sen lopputulos mikä tahansa.”

Näinhän siinä sitten kävi saman tien, vaikka kyse ei ollut varsinaisesti lännen aktivoitumisesta, vaan Syyrian hallituksen horjuvasta sotilaallisesta asemasta. Venäjä toimittaa kahteen uuteen tukikohtaan ainakin pari tuhatta sotilasta ja Venäjän parasta ilmasotakalustoa. Ensimmäiset ilmaiskut kapinallisten asemiin se teki samoin tein – eikä se todellakaan iskenyt Isistä kuten Kremlin propaganda väittää.

Ei tietenkään, koska Venäjä varmistaa, että Bashar al-Assadin hallinto pysyy pystyssä. Isis ei ole sen akuutti uhka.

Venäjä ei aio menettää ainoaa jalansijaansa Lähi-idässä ja Välimerellä. Kremlille Syyria on myös tärkeä diplomaattinen valtti. Kun länsi ei kyennyt täyttämään Syyriaan syntynyttä kaoottista valtatyhjiötä, Venäjä käytti tilanteen hyväkseen. Se haluaa pois poliittisesta paitsiosta ja talouspakotteista. Syyriassa siitä tuli nyt keskeinen peluri, joten sille ei voi kääntää selkäänsä kansainvälisillä tantereilla.

Ei sotaan sekaantuminen Venäjällekään riskitöntä ole. Neuvostoliitto kärsi vastaavassa tilanteessa raskaan tappion Afganistanissa 1980-luvulla, mutta nyt sillä on liittolaisena al-Assadin armeija ja Iran. Venäjä on sotilaallisesti vahvemmassa asemassa kuin länsi, jolla ei ole kurdien ohella kunnon liittolaista. Sen tukemat maltilliset kapinalliset ovat heikkoja, vaikka koalition ilma-ase onkin ylivertainen myös Venäjään verrattuna. Mutta sillä yksin ei sotia voiteta, Syyriassakaan. Ei sillä ole Isikseenkään tehty kuin lommoja vuoden aikaan tehdyssä seitsemässä tuhannessa ilmaiskussa.

Optimisti voi ajatella, että Venäjän sotatoimet ainakin edesauttavat Isiksen kaatamista. Mutta Venäjä ei ole osallistunut Isiksen vastaiseen taisteluun tähän asti missään muodossa, joten tuskin se sitä isommin kiinnostaa jatkossakaan muuta kuin hatarana kulissina ja propagandapuheena. Venäjän ensimmäisten iskujen kohde ei ollut Isis, vaan hallituksen kannalta vaarallisempi islamistiryhmä ja USA:n tukema kapinallispoppoo – kuten sopi odottaa.

Sotilaallista ratkaisua Venäjän mukaantulo tuskin tuo, vaikka hallituksen ja sen liittolaisten joukkojen iskuvoima vahvistuu. On kuitenkin vaikea uskoa, että se kääntäisi ratkaisevasti sodan kulun. Eikä se ole toivottavaakaan, koska hallituksen valtapiirin laajentaminen ei ainakaan pakolaistulvaa lopettaisi, vaan alta pakenisivat kaikki kynnelle kykenevät.

Myönteistä käänteessä voi olla se, että pattitilanne pakottaa hakemaan tosissaan poliittista ratkaisua. Angela Merkel tunnustaa jo tilanteen, koska hän haluaa al-Assadin neuvottelupöytään. Se on realismia, joskin harvinaisen vastenmielisen makuista, sillä al-Assad on siviilien massamurhaaja. Mutta ei hänen kaatumisensa varaankaan voi enää politiikkaa rakentaa, siitä Venäjä nyt pitää huolen.

Parhaassa tapauksessa Putin painostaa al-Assadin neuvotteluihin, mutta ei se siltä tässä kohtaa vaikuta. Ensin Venäjä ja Syyrian hallitus kokeilevat voimiaan kapinallisia vastaan. Pahimmassa tapauksessa sota kiihtyy, jos länsi alkaa tukea aktiivisemmin oppositiota. Tästä on kylmästä sodasta lukemattomia ennakkotapauksia, Vietnam niistä massiivisin.

Ja vaikka koalitio ja Venäjä välttänevät tiukasti keskinäistä ilmasotakonfliktia, kasvaa sen riski väistämättä, kun molemmat huiskivat samassa ilmatilassa erilaisin tavoittein. Jos vahinko sattuu syystä tai toisesta, suurvaltapolitiikka joutuu todella vaaralliselle kurssille. Varjelkoon siitä korkeammat voimat – vaikka en sellaisiin uskokaan.

Olisi suuri ihme, ellei Venäjän mukaantulo tekisi pitkällä jänteellä muuta kuin syventäisi sotilaallisen umpikujan. Hallitus ei kaadu, mutta tuskin oppositiokaan. Se olisi parasta tunnustaa kaikkien osapuolien mahdollisimman nopeasti, mutta valitettavasti tällaisten realiteettien hyväksyminen voi viedä helvetin pitkään – ja Venäjä vasta aloitti omat manööverinsä.

Ennen pitkää on kuitenkin pakko hakea poliittista ratkaisua. Luultavasti se vaatii Syyrian hajottamista jos ei muodollisesti niin käytännössä. Tätä mieltä on Ranskan eturivin Syyria-asiantuntija Fabrice Balanche, joka ennusti sisällissodan reilusti ennen sen syttymistä. Myös Afganistanin poliittisia sotkuja vuosia setvinyt amerikkalainen diplomaatti Richard Haas näkee yhtenäishallinnon mahdottomaksi Financial Timesin puheenvuorossaan. Vaikea sitä on minunkaan kuvitella, kun katsoo viime vuosikymmenien hajoamissotia Jugoslaviasta arabimaailmaan.

Kun sotilaallista ratkaisua ei ole, diplomaattista tietä pitäisi raivata kovaa kyytiä. EU:lla on ollut kriisissä olematon rooli, eikä se kovin suureksi ehkä voi kasvaakaan, mutta pakolaistilanteen vuoksi Yhdysvaltojenkin pitää nyt kuunnella Eurooppaa – kun se vain saisi suunsa auki ja linjaansa jotain yhtenäisyyttä.

Suomen hallituksen pitäisi paukuttaa EU:ssa diplomaattisen prosessin elvyttämistä ja valmistautumista ikäviin kompromisseihin rauhansopimuksessa, miellytti se tai ei. Paremmat vaihtoehdot ovat kadonneet horisontista.