Tervetuloa takaisin helvetin portilta. Amerikkalaisten lehtien mukaan oli vain muutaman tunnin takana, että luottoluokittajat eivät pudottaneet USA:ta velkakattokähinän vuoksi roskalainojen luokkaan. Siitä seurannutta sotkua en halua kauheasti kuvitella, sen verran tuoreessa muistissa kirvistää Lehman-romahdus. Mikä lystikkäintä, Yhdysvaltojen kaoottinen valtataistelu ei varmasti ollut lajissaan viimeinen. Teenlitkijät ovat entistä kiukkuisempia, joten kolmen kuukauden päästä on luvassa ilman ihmeitä samaa herkkua. Ei käy aika pitkäksi taloutta seuraavilla. Ja rahaakin säästyy, jos on kauhuviihteen ystävä.

Yksi puoli Yhdysvaltojen hovisisällissodassa on jäänyt vähälle huomiolle: minkä tilaisuuden se tarjoaisi eurolle. Dollari on tunnetusti reservivaluutta – koko maailman valuuttareserveistä kaksi kolmannesta on dollareissa. Nykyjärjestelmässä jonkun maan valuuttavarantojen kasvattaminen edellyttää (ainakin pääpiirteissään sikäli kun olen läksyni osapuilleen oikein lukenut), että toinen valtio laskee markkinoille sitä vastaavan määrän velkaa. Reservivaluutan takana on siten oltava suuri ja luotettava talous. Se pitää Yhdysvallat ja dollarin edelleen parhaana tarjokkaana, niin perverssi kuin tilanne Washingtonin sekasorron ja Yhdysvaltojen epäsystemaattisen valtajärjestelmän vuoksi onkin.

Yhdysvallat on hyötynyt valtavasti reservivaluutan asemastaan. Rahoitus on ollut sille helppoa ja halpaa. Talouskriiseissä valtion velka ja dollari ovat erityisen haluttuja. Setä Samulin bondit ovat haluttuja jopa silloin, kun ongelmat koskevat sitä itseään. Kun tätäkin kriisiä vatkattiin, dollari vahvistui ja korot putosivat.

Eurosta odotettiin dollarille haastajaa, mutta esteeksi ovat nousseet yhteisvaluutan sisäiset ongelmat. Niitä on yritetty korjailla palikka kerrallaan, mutta tuskaista on edelleen. Pankkiunioni etenee hitaasti ja sen edessä on muun muassa kysymys, kuka maksaa pankkien pääomituksen, jos stressitestit paljastavat isoja mätäpaiseita kuten odottaa sopii – tästä Henri esitti kattavan analyysin muutama päivä sitten.

Syksyn vaalien jälkeenkään lienee turha odottaa isoja muutoksia EU:ssa. Merkel saanee kumppanikseen demarit, mutta he keskittyvät sisäpoliittisiin vaatimuksiin, joten vanhoilla korteilla mennään. Eurobondeja ei kannata sen perusteella haikailla moneen vuoteen. Siitä huolimatta en malta olla sanomatta, että niille olisi nyt tilausta jo markkinoiden kannalta. Yhdysvaltojen sekoilu on nostanut kiivasta arvostelua mm Kiinassa, jolla on valtavat valuuttareservit, suurin osa US-bondeissa.

Euroalueen olisi mahdollista saavuttaa jokseenkin samat edut kuin Yhdysvaltojen, jos eurosta tulisi kunnon kilpailija dollarille. Mutta se edellyttäisi suurempaa poliittista yhtenäisyyttä ja eurojärjestelmän kehittämistä – osana sitä yhteisvastuullisesti taatut eurobondit. Kun takaajana olisivat kaikki euromaat, tarjoaisivat eurobondit kunnon vaihtoehdon dollaripohjaisille velkakirjoille, ja euro saisi reservivaluutan edut.

Eurobondeissa on toki tunnetut ongelmansa: miten kontrolloida jäsenmaiden velkaantumista toisten piikkiin. Mutta kollektiivisen kontrollin suuntaan on joka tapauksessa edetty, joten se pysyy tavoitteena jatkossakin, jos euro nyt kasassa pysyy.

Eurobondeja vastustetaan taloudeltaan vahvemmissa euromaissa vapaamatkustamisen ja oman korkotason nousun pelossa. Mutta euromaat hätäluotottavat jo nyt naapureitaan kovien ehtojen kera pahan paikan tullen, joten mistään radikaalista muutoksesta ei lopulta olisi kyse. Eurobondit tietenkin kaventaisivat jäsenmaiden suvereniteettia talouspolitiikassa, mutta yhteisvaluuttaa ei muuten voi pitää koossa.

Saksan korot voisivat hiukan nousta, mutta kokonaisuutena euromaiden maksamat korot putoaisivat. Säästöt virkistäisivät yhteisvaluutan sisäistä kauppaa, joka on kuitenkin oleellinen tekijä niin Saksan kuin Suomen elintärkeälle viennille, tietysti muidenkin.

Suomessa eurobondeja vastustetaan, koska olemme hoitaneet hyvin taloutemme, ja korot ovat alhaiset. Kyllä, toistaiseksi – mutta ei kannata kovin pöyhkeäksi heittäytyä. Kotitalouksien velka-aste on korkea ja asuntojen hinnat lopulta laskussa, samaan aikaan kun työttömyys uhkaa edelleen kasvaa. Valtiontalouden vaje on kasvanut, ikärakenne ja huoltosuhde heikkenevät. Vientiteollisuuden keskeiset sektorit taistelevat vaikeuksissa, jotka eivät ole pelkästään suhdanneluonteisia.

En manaa piruja, mutta kovin suurta monotusta suunnasta tai toisesta emme tarvitse, niin julkisen talouden ongelmat alkavat pudottaa korkeaa luottoluokitustamme ja korot nousevat. Ja se on viimeinen asia, jota ongelmatalous kaipaa, kysykää vaikka Välimeren maista. Joten jo itsesuojelun kannalta Suomen olisi viisasta punnita toiseenkin kertaan eurobondeja. Ne tarjoaisivat hyvin rakennettuna (sisältäen jäsenmaiden julkisen talouden kontrollin) tuhdin selkänojan vaikeuksien varalle matalan korkotason muodossa – edun, josta Yhdysvallat on nauttinut yli sata vuotta. Ja varsinkin kriiseissä, jolloin selkänojaa jokainen kipeimmin kaipaa.

Toiseksi, Suomi on pienenä maana erityisen riippuvainen viennistä, ja sen takkuamista tuskaillaan aiheesta. Se olisi toinen syy lämmetä eurobondeille, sillä euromaiden korkolaskun pienentyminen ja vakauden kasvu virkistäisivät varmasti euroalueen kysyntää.

Eurobondeilla olisi ongelmansa, mutta myös selkeät etunsa. Virallisen konsensuksen mukaan niistä ei kuitenkaan sovi inahtaakaan, ainakaan vallasväen.