Metsäsektorista, henkilökohtaisesti

 

1980-luvulla kävin monta pitkää keskustelua jo silloin eläköityneen sahan- ja puutyötehtaan johtajan kanssa. Olihan miehellä vaimo ja lapsiakin, mutta pahasti pelkään, että hänen varsinainen elämänsä rakkaus oli suomalainen puu. Oikein luettu: suomalainen puu oli hänen suuren kiintymyksensä kohde, aihe jota hän ei koskaan unohtanut ja josta hän ei myöskään koskaan päässyt eroon.

Kaksi ajatusta jäi erityisesti mieleeni. Johtaja painotti pohjoisen tiheäsyisen puun olevan painoonsa nähden tavattoman kestävää, mutta tietenkin betonia ja / tai terästä miellyttävämpää ja helpommin käsiteltävää materiaalia.

Toisekseen sahanjohtaja korosti mekaanisen metsäteollisuuden eräänlaista yksilöllistä raaka-aineen käsittelyä. Vuosittain sahoilla käsitellään miljoonia tukkeja, ja “jokaista kätellään erikseen”, sanoi mies ylpeänä. “Kättelykin” tietysti tehdään automaattisesti, siis sen laskeminen, miten tukista saadaan optimaalisesti sahatavaraa.

 

Keskustelujen ilmapiiri ei ollut mitenkään miellyttävä. Vanhalla miehellä oli tapana toistaa samoja asioita jatkuvasti. Minä uskoin silloin kemiallisen metsäteollisuuden kaikkivoipaisuuteen. No, ihminen erehtyy ja ihminen oppii.

 

Tuli 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys, jonka välillisistä seurauksista Suomi edelleenkin kärsii. Alettiin puhua kilohinnoista. Muistin vanhan sahanjohtajan viisaudet. Paperia myydään halvalla hinnalla verrattuna esim. ikkunanpokiin. Suurta moitetta voi kohdistaa myös metsäteollisuuden markkinointiin. Suom. paperi-insinööri kehua porskuttaa, miten leveää paperia miten suurella nopeudella tuotetaan. Hyvin kaukana on sellainen ajatus, että myytäisiin jotain ainutlaatuista tuotetta ainutlaatuisesta raaka-aineesta.

 

Jostain kummallisesta syystä ranskalainen konjakintuottaja ei koskaan ole huomannut kehua sillä, että konjakkia syöksyy maailman suurimmasta konjakkirööristä maailman suurimmalla paineella. Kumman kilohinta on suurempi? Mitä ainutlaatuista siinä rypälepontikassa on hintansa lisäksi? Yksi Euroopan maakunta on vain onnistunut tekemään maakuntansa nimestä brändin. Voisihan siitä tietysti ottaa oppia. Kainuulaiseksi puuksi saisi kutsua vain kainuulaisella leimalla varustettua puuta?

 

On myös hyvä muistaa, että maailman vanhimmat yhä elävät puut ovat 4000 vuotta vanhoja mäntyjä. Suomalainen mänty elää 150-800 vuotta riippuen kasvupaikasta. Samantapainen on suomalaisen kuusen elinkaari.

 

Olen erittäin asiantuntevasta lähteestä kuullut, että yksi sukupolvi suomalaista muotoilua menetettiin taistolaisuudelle. Taideteollisessa korkeakoulussa tuli maapallon muodosta tärkein asia.

 

Voi kuulostaa hyvinkin kummalliselta, mutta muotoiluun sopivasta puuraaka-aineesta on Suomessa suorastaan pula. 25 kuutiometriä koivua havupuuvaltaisessa leimikossa täyttää puolet tukkirekasta. Kuitenkin tällainen erä on suunnilleen ongelma. Ihmetellään, mihin hittoon senkin toimittaa.

Puuta hyödyttävä puusepänteollisuus ja taidekäsityö tarvitsisi myös hyvin paljon “harvinaisempia” puulajeja kuin mitä koivu on, esim. visakoivua, pihlajaa, haapaa, leppää ja ns. jalopuita. Tällaisen raaka-aineen hankkiminen on onnistuttu tekemään vaikeaksi maassa, jonka pinta-alasta valtaosa on metsän peittämää. Ongelma on vielä kummallisempi, kun ottaa huomioon, että metsässä möyrivässä monitoimikoneessa on tietotekniikkaa, jolla voisi periaatteessa tehdä esim. Saksasta suoran tilauksen yhdestä, sanoo yhdestä kuutiosta vaikkapa haapaa!

 

Logistiikkaakin tutkitaan hartaasti. Kuvittelisi, että sillä tutkimisella voitaisiin paremmin hallita niin suurta ja niin perinteistä materiaalivirtaa kuin mikä puu Suomessa on ollut.

 

Valitettavasti ongelmat eivät ole teknisiä. Silloinhan ne olisi jo ratkaistu! Ongelma on siinä, että 3 metsäteollisuuden suuryritystä hallitsee puukauppaa, sen materiaalivirtoja ja siten myöskin niitä harvinaisempia puulajeja, mitä leimikoissa on.

 

Metsäteollisuuden satavuotinen traditio on ollut integrointi, sahojen liittäminen osaksi kemiallista metsäteollisuutta. Tässä pyrkimyksessä ei ole lihaa säästetty tai keinoja kaihdettu. Jokainen piensaha ja ilmeisesti suunnilleen jokainen puuseppäkin on jossain vaiheessa mielletty paperitehtaalla suureksikin uhaksi!

 

Moitteita voi kohdistaa myös metsänhoitoyhdistyksiin. Teoriassa niitten pitäisi olla puukaupan ulkopuolinen puolueeton asiantuntijataho, mutta käytännössä ne ovat paljolti 3 suuryrityksen ja jonkun paikallisen piensahan asialla. Kuvaavaa on, että kun aikoinaan huomautin MHY:n edustajalle metsäteollisuuden paljastuneista kartelleista, niin vastaus oli “Tietysti on kartelleja, mutta pitikö ne julkistaa!” Uudet ajatukset tulevat metsänhoitoyhdistyksiin hitaasti ja muutosvastarinta on ankaraa.

 

Lopputuloksena on, että monen tehtaan puuraaka-aineesta suuri osa on tuotu Suomeen, siis tuotu ulkomailta puuta Suomeen!

 

Puusepänteollisuus yhdistettynä suomalaiseen muotoiluun olisi merkittävä työllistävä sektori. Se olisi sopinut luonnostaan jonnekin Kontiolahdelle paljon paremmin ja paljon kestävämmin kuin kännykänkuorien valmistus. Menestykseen tarvittaisiin vain tahtoa omaperäiseen yrittäjyyteen sekä muotoilun, markkinoinnin ja logistiikan yhteistyötä. Pahasti pelkään, että suurin osa tarvittavista “innovaatioista” on jo olemassa. Ne ovat vain hajallaan ja käyttämättöminä. Keskeinen ongelma on, että puuraaka-aineen logistiikka on keskitetty palvelemaan kemiallista metsäteollisuutta ja siihen integroituja sahoja, ja muu mekaaninen puunjalostus on jätetty logistiikasssa aivan liian yksipuoliselle huomiolle.

 

Kirjoitussarjani metsäteollisuudesta päättyy tällä erää tähän. Vaikka kyseessä ei ollutkaan suoranainen sijoitusaiheinen kirjoitussarja, ilman metsäteollisuuden uusiutumista Suomi on kohta sellaisessa jamassa, että ainoa järkevä sijoituspäätös on sijoittaa itsensä ulos Suomesta.

 

Uudella viikolla minulla onkin sitten jo uudet kujeet sijoittamisen ydinalueilta.

 

1980-luvulla kävin monta pitkää keskustelua jo silloin eläköityneen sahan- ja puutyötehtaan johtajan kanssa. Olihan miehellä vaimo ja lapsiakin, mutta pahasti pelkään, että hänen varsinainen elämänsä rakkaus oli suomalainen puu. Oikein luettu: suomalainen puu oli hänen suuren kiintymyksensä kohde, aihe jota hän ei koskaan unohtanut ja josta hän ei myöskään koskaan päässyt eroon.

Kaksi ajatusta jäi erityisesti mieleeni. Johtaja painotti pohjoisen tiheäsyisen puun olevan painoonsa nähden tavattoman kestävää, mutta tietenkin betonia ja / tai terästä miellyttävämpää ja helpommin käsiteltävää materiaalia.

Toisekseen sahanjohtaja korosti mekaanisen metsäteollisuuden eräänlaista yksilöllistä raaka-aineen käsittelyä. Vuosittain sahoilla käsitellään miljoonia tukkeja, ja “jokaista kätellään erikseen”, sanoi mies ylpeänä. “Kättelykin” tietysti tehdään automaattisesti, siis sen laskeminen, miten tukista saadaan optimaalisesti sahatavaraa.

 

Keskustelujen ilmapiiri ei ollut mitenkään miellyttävä. Vanhalla miehellä oli tapana toistaa samoja asioita jatkuvasti. Minä uskoin silloin kemiallisen metsäteollisuuden kaikkivoipaisuuteen. No, ihminen erehtyy ja ihminen oppii.

 

Tuli 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys, jonka välillisistä seurauksista Suomi edelleenkin kärsii. Alettiin puhua kilohinnoista. Muistin vanhan sahanjohtajan viisaudet. Paperia myydään halvalla hinnalla verrattuna esim. ikkunanpokiin. Suurta moitetta voi kohdistaa myös metsäteollisuuden markkinointiin. Suom. paperi-insinööri kehua porskuttaa, miten leveää paperia miten suurella nopeudella tuotetaan. Hyvin kaukana on sellainen ajatus, että myytäisiin jotain ainutlaatuista tuotetta ainutlaatuisesta raaka-aineesta.

 

Jostain kummallisesta syystä ranskalainen konjakintuottaja ei koskaan ole huomannut kehua sillä, että konjakkia syöksyy maailman suurimmasta konjakkirööristä maailman suurimmalla paineella. Kumman kilohinta on suurempi? Mitä ainutlaatuista siinä rypälepontikassa on hintansa lisäksi? Yksi Euroopan maakunta on vain onnistunut tekemään maakuntansa nimestä brändin. Voisihan siitä tietysti ottaa oppia. Kainuulaiseksi puuksi saisi kutsua vain kainuulaisella leimalla varustettua puuta?

 

On myös hyvä muistaa, että maailman vanhimmat yhä elävät puut ovat 4000 vuotta vanhoja mäntyjä. Suomalainen mänty elää 150-800 vuotta riippuen kasvupaikasta. Samantapainen on suomalaisen kuusen elinkaari.

 

Olen erittäin asiantuntevasta lähteestä kuullut, että yksi sukupolvi suomalaista muotoilua menetettiin taistolaisuudelle. Taideteollisessa korkeakoulussa tuli maapallon muodosta tärkein asia.

 

Voi kuulostaa hyvinkin kummalliselta, mutta muotoiluun sopivasta puuraaka-aineesta on Suomessa suorastaan pula. 25 kuutiometriä koivua havupuuvaltaisessa leimikossa täyttää puolet tukkirekasta. Kuitenkin tällainen erä on suunnilleen ongelma. Ihmetellään, mihin hittoon senkin toimittaa.

Puuta hyödyttävä puusepänteollisuus ja taidekäsityö tarvitsisi myös hyvin paljon “harvinaisempia” puulajeja kuin mitä koivu on, esim. visakoivua, pihlajaa, haapaa, leppää ja ns. jalopuita. Tällaisen raaka-aineen hankkiminen on onnistuttu tekemään vaikeaksi maassa, jonka pinta-alasta valtaosa on metsän peittämää. Ongelma on vielä kummallisempi, kun ottaa huomioon, että metsässä möyrivässä monitoimikoneessa on tietotekniikkaa, jolla voisi periaatteessa tehdä esim. Saksasta suoran tilauksen yhdestä, sanoo yhdestä kuutiosta vaikkapa haapaa!

 

Logistiikkaakin tutkitaan hartaasti. Kuvittelisi, että sillä tutkimisella voitaisiin paremmin hallita niin suurta ja niin perinteistä materiaalivirtaa kuin mikä puu Suomessa on ollut.

 

Valitettavasti ongelmat eivät ole teknisiä. Silloinhan ne olisi jo ratkaistu! Ongelma on siinä, että 3 metsäteollisuuden suuryritystä hallitsee puukauppaa, sen materiaalivirtoja ja siten myöskin niitä harvinaisempia puulajeja, mitä leimikoissa on.

 

Metsäteollisuuden satavuotinen traditio on ollut integrointi, sahojen liittäminen osaksi kemiallista metsäteollisuutta. Tässä pyrkimyksessä ei ole lihaa säästetty tai keinoja kaihdettu. Jokainen piensaha ja ilmeisesti suunnilleen jokainen puuseppäkin on jossain vaiheessa mielletty paperitehtaalla suureksikin uhaksi!

 

Moitteita voi kohdistaa myös metsänhoitoyhdistyksiin. Teoriassa niitten pitäisi olla puukaupan ulkopuolinen puolueeton asiantuntijataho, mutta käytännössä ne ovat paljolti 3 suuryrityksen ja jonkun paikallisen piensahan asialla. Kuvaavaa on, että kun aikoinaan huomautin MHY:n edustajalle metsäteollisuuden paljastuneista kartelleista, niin vastaus oli “Tietysti on kartelleja, mutta pitikö ne julkistaa!” Uudet ajatukset tulevat metsänhoitoyhdistyksiin hitaasti ja muutosvastarinta on ankaraa.

 

Lopputuloksena on, että monen tehtaan puuraaka-aineesta suuri osa on tuotu Suomeen, siis tuotu ulkomailta puuta Suomeen!

 

Puusepänteollisuus yhdistettynä suomalaiseen muotoiluun olisi merkittävä työllistävä sektori. Se olisi sopinut luonnostaan jonnekin Kontiolahdelle paljon paremmin ja paljon kestävämmin kuin kännykänkuorien valmistus. Menestykseen tarvittaisiin vain tahtoa omaperäiseen yrittäjyyteen sekä muotoilun, markkinoinnin ja logistiikan yhteistyötä. Pahasti pelkään, että suurin osa tarvittavista “innovaatioista” on jo olemassa. Ne ovat vain hajallaan ja käyttämättöminä. Keskeinen ongelma on, että puuraaka-aineen logistiikka on keskitetty palvelemaan kemiallista metsäteollisuutta ja siihen integroituja sahoja, ja muu mekaaninen puunjalostus on jätetty logistiikasssa aivan liian yksipuoliselle huomiolle.

 

Kirjoitussarjani metsäteollisuudesta päättyy tällä erää tähän. Vaikka kyseessä ei ollutkaan suoranainen sijoitusaiheinen kirjoitussarja, ilman metsäteollisuuden uusiutumista Suomi on kohta sellaisessa jamassa, että ainoa järkevä sijoituspäätös on sijoittaa itsensä ulos Suomesta.

 

Uudella viikolla minulla onkin sitten jo uudet kujeet sijoittamisen ydinalueilta.

Related Posts

Sijoittaminen

Home bias

Termi on määritelty esim. tuossa. Nojaaminen yhteen maahan, jollaiseksi EU:nkin vallan hyvin voi laskea (siis onko USA varmasti vain yksi kansatalous?), sisältää riskin.

Toisaalta me kaikki

WP Twitter Auto Publish Powered By : XYZScripts.com